Lappi-kirjallisuuspalkinnon podcast, julkaistu lokakuussa 2020, kuuntele ja/tai lue!

(Aika 00:00 Riekko ääntelee, musiikki soi taustalla, linnut laulavat, taustaääni vaimenee noin ajan 00:26 kohdalla)

Tiina: Hei, meitä on täällä Rovaniemen kaupunginkirjastossa neljä kirjastolaista ja olemme kokoontuneet Lappi-kirjallisuuspalkintoasioissa. Minä olen Tiina Heinänen ja olen Sompion kirjastosta. Se on Sodankylän, Savukosken ja Pelkosenniemen yhteinen kirjasto.

Sari: Sari Hakko Kittilän kirjastosta.

Helena: Helena Kokko Rovaniemen kaupunginkirjastosta.

Seija: Ålanderin Seija Rovaniemen kaupunginkirjastosta.

Tiina: Lappi-kirjallisuuspalkinto on Lapin kirjastojen perustama palkinto. Tällä palkinnolla haluamme nostaa lappilaista kirjallisuutta esille. Palkinto jaetaan joka toinen vuosi. Kolmas palkinnonjako on vuorossa ensi vuonna 19.3. Se on Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä ja myös kirjastojen päivä. Koska palkinto jaetaan joka toinen vuosi, on kahden edeltävän vuoden kirjat tavoittelemassa tätä palkintoa. Meidän työryhmä toimii sillä tavalla, että jaamme ilmestyvät kirjat neljään osaan. Jokainen lukee omat kirjansa ja nostaa sieltä yhteiselle listalle sellaisia kirjoja, joiden haluaa pääsevän jatkoon. Kaikki luemme nämä yhteisen listan kirjat. Niistä valitaan finalistit, joita on neljästä kuuteen kappaletta. Näistä finalisteista meidän varsinainen valitsija valitsee palkinnon saajan. Meillä on myös yleisöäänestys. Ensi vuoden alussa julkistamme finalistit, varsinaisen palkinnon valitsijan ja aloitamme yleisöäänestyksen. Olemme koolla täällä siksi, että haluamme kertoa vähän näistä kirjoista. Meillä on mielenkiintoisia lukukokemuksia. Sari, mistä sinä aloitat?

Sari: Minä aloitan Veera Vaahteran Vedet silmissä – romaanista.  Luen pienen pätkän romaanista tähän alkuun.

”Riman laskeminen voi olla yllättävän vapauttavaa. Mä olen esimerkiksi todennut, että mulle välttää mainiosti mun muhkurainen sänky, rämä pyörä, persuksista puhki kuluneet farkut ja paska poikaystävä.”

Tämä on suoraan päähenkilö Jennan stand up- keikasta. Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon alter ego.  Tämä on kuudes romaani Vaahtera –nimellä. Kirja kertoo Jennasta, joka seurustelee Osmon kanssa. Näytteestä kuulimme, että Osmo on paska poikaystävä. Osmo ei suostu esittelemään Jennaa perheelleen. Jennalle sattuu henkilökohtainen suru romaanin alussa, josta tapahtumat lähtevät liikkeelle. Kirja kertoo paljon siitä, miten itku ja nauru ovat lähellä toisiaan sekä voiko toisia naurattaa kun oma sielu on ruvella. Voiko esimerkiksi itsemurhasta ja sosiaalisista ongelmista kehittää vitsejä?  Paljon kuvataan surutyön käsittelyä, nimenomaan talon siivouksen kautta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että siivoaminen on parasta surutyötä. Se saa toimimaan, siinä on käsille tekemistä, näkee oman aikaansaannoksensa jäljen ja ikään kuin siinä tulisi näkyvä vihollinen, jota vastaan taistella. Katsoin kirjallisuusblogeja. Monet ovat olleet kanssani samaa mieltä siitä, ettei tämä kirja ole perus chick litiä, jota Vaahtera on aikaisemmin kirjoittanut.  Tässä yhdistetään kevyttä ja raskasta rohkeasti.

 Helena:  Olipa kiva sattuma, että sinulla oli Veera Vaahteran kirja. Minulla on esittelyssä Pauliina Vanhatalon kirja Tuulesta temmattu elämä. Luin tämän kirjan viime kesänä. Tästä kirjasta jäi minulle sellainen lukukokemus, ettei se heti unohtunut, vaan kirja jäi mietityttämään ja askarruttamaan mieltä. Kirjassa on hyvin kaunista kieltä ja Vanhatalolla on tarkka psykologinen silmä kuvata herkästi ja kauniisti ihmismieltä ja ihmissuhteita, erityisesti aikuistuvien nuorten ihmisten kokemuksia. Kirja kertoo kahdesta nuoresta, jotka tutustuvat toisiinsa teatterin kautta. Toinen on tyttö nimeltä Titi, joka on kasvanut vanhoillislestadiolaisessa suurperheessä. Hän on kokenut jääneensä vaille äidin huomiota. Tämän takia hän ei tiedä kuka hän on ja miten hänen pitäisi olla. Hän tekee radikaalin ratkaisun ja lähtee opiskelemaan teatterikouluun perheen vastustuksesta huolimatta. Hän etsii itseään, kuka hän todella on, erilaisten roolien ottojen kautta. Toinen nuori päähenkilö on poika, Ilmo. Hän on kasvanut teatteriperheessä, jossa äidit uppoavat työntekoon ja rooleihinsa ja isät lähtevät pois. Näillä kahdella on sama ikävä ja kaipuu ja tämä tunne yhdistää heitä toisiinsa.  Suosittelen kirjaa lämpimästi.

 Seija: Minulla on ollut lukemisena Seppo Saraspään Kaulahopeiden taru. Kirjassa seikkaillaan nuoren Karri Laurikaisen matkassa tuolla jossakin pohjoisessa, tarkemmin Perämeren rannalla.  Karri joutuu orjaksi ja on kolme vuotta orjana. Hän saa tilaisuuden karata, kun hurjapäinen islantilainen Olorf Musta voittaa hänen isäntänsä. Karri lähtee Mustan vapaiden miesten joukkoon. Tällä matkalla hän saa käyttää miekkaansa ja muita taitojansa. Hän on kielitaitoinen ja diplomaattinen, hän osaa asetella sanojansa ja sovitella pahoja tilanteita.  Tämä ryöstelevä joukko kulkee pitkin Norjan rannikkoa ja menevät Pohjanmerelle, Suomenlahdelle ja sieltä Laatokkaan. Kaikki tämä tapahtuu 1100- 1200-luvulla ja tapahtuva on taitavasti taustoitettu. Kirjailija on tutustunut aikakauteen, tietää niistä ja kirjassa on paljon hyviä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Soturien meno on hurjaa ja olutta kuluu. Jossain vaiheessa Karri ja joukko tapaa Faizahin, joka on nainen kaukaa Suur- Bolgariasta ja on myötäjäisineen sieltä karkotettu henkilö. Karri pääsee kurkistamaan naisen korulippaaseen. Kirjan nimihän on Kaulahopeiden taru ja kaulahopeat liittyvät siihen, kun kirjailija löysi seitsemäntoista vuotta sitten Inarin Nanguniemestä neljän hopeakorun kätkön.  Kätköä tutkittiin ja selvisi, että korut ovat 1100 – 1200-luvulta ja ne eivät ole saamelaiskoruja. Kirjailija alkoi kuvitella millainen taru liittyy näihin koruihin ja siitä syntyi tämä kirja. Karri selviää kaikista näistä retkistä suurin piirtein vahingoittumattomana, mutta Laatokan puolella joku kavaltaa hänet ja hän melkein kuolee.  Karjalainen munkki löytää hänet ja pitää hänet hengissä. Tässä yhteydessä soturi joutuu ajattelemaan perimmäisiä asioita ja kääntyy kristinuskoon. Elämä ei ole Karrilla kristittynä sen helpompaa, miekkaa tulee käytettyä tilanteen mukaan omaksi ja toisten parhaaksi.  Aikaa ja ikää kuluu, seesteisyys valtaa lopussa. Siellä jossakin selviää miten kaulahopeakoru on löytänyt silloisen paikkansa, mistä Saraspää sen löysi. Jännittävä seikkailutarina ja paksu kirja. Jos haluaa kuluttaa aikaa, tämä on hyvä kirja siihen.

 Tiina:  Minä haluan kertoa Tuula Väisäsen Uula-Antin tekohampaista. Tämä ei ole tekohammasromaani, vaan kalatehdasromaani.  Kirjan päähenkilö, nuori nainen Lenne lähtee kalatehtaalle töihin Jäämeren rannalle. Hän jää kiinni työhön. Hän ihastuu paikkaan ja käy noin kymmenen vuoden aikana tekemässä useampia työkeikkoja siellä. Väisänen kuvaa todella hyvin sitä millainen työ on kyseessä, millainen miljöö ja millaiset henkilöt ovat.  Kirjassa on hyvin erilaisia, eläväisiä ihmiskohtaloita. Väisänen kuvaa nämä lämmöllä ja koskettavasti. Työnkuvauksessa lukija pääsee suorastaan turskan nahkoihin liukuhihnalla ja saa kuvan, miten raskasta työtä se on. Raskas työ vaatii raskaat huvit.  Alkoholia kuluu paljon ja monet tästä runsaasta henkilögalleriasta ovat alkoholin vietävissä ja elämä ei suju parhaalla mahdollisella tavalla. Kirja on hyvä ja on hienoa, että Väisänen on kuvannut ja kertonut siitä, mitä tälläinen aikakausi on. Kyllä siellä edelleen runsaasti käydään töissä. Kirja kertoo mitä se on ollut silloin aikoinaan. Pieni varoituksen sana: Tämän kirjan lukemisen jälkeen ei luultavasti tee mieli syödä kalaa, varsinkaan kalapuikkoja.

 Tiina: Kuuntelette Lappi-kirjallisuuspalkinto -podcastia.  Me työryhmän jäsenet esittelemme lukemiamme kirjoja.

Sari:

”Riisuudun ja mietin, miksen minä ole kiltti ja siveä tyttö. Kiltit ja siveät saavat hyvät miehet ja hyvän elämän. Kukaan ei ota tosissaan vapaata ja villiä, sillä ne ovat kuin luonnoneläimet, niitä on mahdotonta pitää. Vapaat ja villit tytöt saavat olla elämänsä yksin ja rämpiä rämeet ja tummat vedet. Niiden matkan varrella on paljon kuoppia ja kumpareita, viimat ja viluiset illat, kosteat lakanat ja ankeat aamukahvit. Mutta ne elävät ja nousevat, vaikka mitä kävisi.

Vapaat ja villit muistelevat kuolinvuoteellaan elämäänsä näkymätön hymynkare halvaantuneilla suupielillään. Sitä ennen ne tuntevat, kokevat ja elävät. Semmoinen haluan olla, vapaa ja villi tyttö. Ei. Kun semmoinen minä olen.”

Näin kuvaa itseään Elsa Katja Kärjen Jumalan huone -romaanissa. Jumalan huone on Kärjen esikoisromaani. Kirja kertoo Martikaisen suvusta 30 -luvulta nykyaikaan asti. Eletään Pohjois-Karjalassa lestadiolaisympyröissä.  Elsa päättää jättää kotinsa ja omistaa koko elämänsä synninteolle. Kirjassa seikkailee myös hänen tätinsä Maria, joka on kokenut lapsuudessaan järkyttäviä sekä Marian täti Aili, joka menettää sulhasensa sodassa ja myös toisen rakastamansa miehen siskolleen.  Vahvoina teemoina ovat naiseus, menneisyyden sukupolvien selviytyminen ja anteeksianto, lisäksi lestadiolaisuus ja siihen liittyvät asiat: seurat, pullakahvit, pullan leipominen ja syöminen sekä murtuneet mielet, sodan murtamat mielet ja seksuaalisuus.  Kirjan naiset ovat hyvin vahvoja, vaikenemattomia ja omaa tietään etsiviä. Kirja on paksu, sisältää paljon Elsan seksuaalisuuden kuvausta. Kuvausta olisi saanut vähän tiivistää. Minua se ei haitannut, mutta kirjablogeissa monet olivat sitä mieltä. Pidin kirjan palapelimäisyydestä, pikkuhiljaa suvun tarinaa paljastettiin: mitä on tapahtunut, miksi ihmiset käyttäytyvät omin tavoin.

Helena:  Minulla on esittelyssä Ritva-Elina Pylvään Albertina. Tämä kirja on sukuhistoriaan väljästi pohjautuva romaani raahelaisen virkamiesperheen tyttärestä Albertina Levonista, joka avioitui oululaisen papin ja koulumiehen Albert Heikelin kanssa. Kirja alkaa varsin herkullisesti. Itseasiassa ensin Albertinaa kosii August Heikel, pappismies hänkin. Augustia kutsuttiin kauniiksi-Augustiksi ja tämä seikka arvelutti Albertinaa. Hän mietti, että August on liian kaunis ja sellainen mies joutuisi houkutuksiin.  Albertinan äiti hermostui Albertinan jahkailuun ja tuiskahti: ”Ota sitten se vanhempi veli Albert, jonka sanotaan olevan rumin Heikelin veljeksistä.” Albetina, tuohon aikaan varsin iäkäs neito, 28-vuotias, suostuu Albertin kosintaan.  Miehensä rinnalla Albertinan tie vie Pietarsaaren ja Oulun kautta 1800- luvun puolivälissä Ylitorniolle Arvidilan pappilan emännäksi. Saapuminen Ylitornion pappilan rantaan saattoi olla nuorelle rouvalle järkytys, sillä kylää ympäröivät korkeat vaarat ahdistivat, yön valoisuuteen oli vaikea tottua, talonväen puhe oli omituista ja ruuat olivat erilaisia.  Kaikkeen tottuu, sinne Albertina ja Albert jäävät. Pappilan arkeen lomittuvat suuren perheen lasten syntymät ja lasten traagiset kuolemat, muiden lasten koulunkäynti ja aikuistuminen. Kirja on kiinnostavaa luettavaa: kirja kuvaa pappilan arjen ohella, miten Suomen ja muun maailman ilmiöt ja tapahtumat heijastuvat pohjoisen pieneen kylään.  Kirjan taustalla on muun muassa Oolannin sota, 1863 valtiopäivät, nälkävuodet ja kirjaan mahtuu ajan suurmiesten tapaamisia. Esimerkiksi perhe tapaa Lönnrotin, Runebergin ja Leastadiuksen. Kirjan taustalla on myös ajan hengellinen herätys.

Seija: Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on kirja pohjoisesta kylästä, ja sinne vuosien jälkeen palaavasta Eevasta. Tässä kirjassa on alusta alkaen hyvin myyttinen tunnelma. Siinä on ihan konkreettisia asioita kuten kylän läpi kulkeva joki, josta kalat ovat kadonneet. Joen on vallannut mystinen kirous, josta kaikki ovat hieman kauhuissaan. Siitä huolimatta aina joku käy joella pyytämässä kaloja. Eeva on ollut monta vuotta poissa kylästä etelässä ja hän tulee tapaamaan äitiään. Hän saa tietää, että äiti on vasta hukuttautunut ja hautajaiset on jo pidetty. Paikalla on ollut äidin uusi mies Eino, poika Alarik ja muita kyläläisiä. Tämä kirja on hyvin taitavasti kirjoitettu, siten että Eevan tarinasta paljastuu pala kerrallaan. Lukijan täytyy miettiä, että mistä tässä on oikein kysymys. Kirjan kohtalonomainen tunnelma pakottaa lukemaan eteenpäin. Kirjasta selviää kuinka Eevalle on tapahtunut niin paljon pahaa ja hänellä on niin kipeitä muistoja, että niistä ei selviä muuten kuin kostamalla. Lukija ei osaa varautua kirjan loppuun. Veteen liittyvillä yksityiskohdilla on merkityksiä, jotka johtavat tähän kirjan loppuun. Siellä puhutaan koko ajan joesta, joka on Tornionjoki. Kirjan kieli on hyvin runollista, nautinnollista, sopii tähän myyttiseen kerrontaan. Tornionjokilaakson murteella kirjoitettu dialogi antaa paikan tuntua ja vie tapahtumia eteenpäin. Kirjan yksi teema on äitiys. On hämmentävää, että mieshenkilö, Akseli Heikkilä, kirjoittaa siitä niin osaavasti ja sydämeen käyvästi. Kaiken kaikkiaan kirja, joka on pakko lukea kerralla, koska lukija haluaa tietää mitä sitten tapahtuu.

Helena: Oli aika jännä kuunnella Seija sinun kertomusta tästä kirjasta, sillä itse olen kuunnellut tämän Akseli Heikkilän kirjan Veteen syntyneet äänikirjana. Siinä on lukijana Krista Putkonen-Örn. Kun sinä puhuit Eevasta ja kerroit hänen tuntojaan, niin kuulin koko ajan päässäni tämän Kristan äänen. Äänikirjana oli myös vaikuttava kokemus.

(Aika 23:37 pororeki kulkee talvisessa säässä, lumi narskuu ja poronkellot kilkattavat. Ääni etenee vasemmalta oikealle, päättyy aika 23:52)

Tiina: Mun lukulistalla on Janne Huilajan kirja Tunkeilija, joka on novellikokoelma. Tunkeilija on kirjan niminovelli, hyvin pitkä novelli. Muut novellit ovat sitten lyhyempiä. Huilaja tarkastelee kaikissa näissä novelleissa vähän samoja asioita. Siellä on mikroskoopin alla parisuhteet. Tunkeilija on moottoripyörä, joka edustaa vapautta ja uusia ajatuksia, uusia kokemuksia. Toisella puolen on matkailuauto, joka myös edustaa sitä, että päästään paikasta toiseen. Matkailuautossa on vähän jännitystä ja seikkailua, vaikkakin turvallisesti. Siinä on mukana perhe, pariskunta, joka matkustaa yhdessä. Nämä, jotka ovat yhdessä siellä matkailuautossa, erityisesti miehet katsovat sitten kaipaavasti sinne missä on tämä moottoripyörä, joka edustaa sitä uutta tuntematonta, vapautta, jota kaivataan. Huilaja kuvaa erittäin hyvin ja lakonisesti näitä asioita. Hän tarkastelee näitä suhteita, miksi pysytään parisuhteissa jos se ei toimi, miksi tyydytään sellaiseen suhteeseen mikä ei anna enää mitään. Tai sitten vaikka kaikki toimiikin hyvin, niin miksi sitten katsotaan sinne moottoripyörän suuntaan. Novellit ovat aika realistisia. Lukijana sitä toivoo, että parisuhteet voisivat olla hieman toisenlaisia kuin Huilaja ne kuvaa.

Tiina: Kuuntelette Lappi-kirjallisuuspalkinto – podcastia. Työryhmän jäsenet eli me esittelemme lukemiamme kirjoja, vinkkaamme niitä teille. Seuraavana onkin Sari.

Sari: “Protestoijat, pellet ja hurahtaneet erottuivat heti. Etäisiksi olivat kuukauden aikana jääneet systeemin hiljaiset hyväksyjät. Kummassakin asuntolassa oli yksi tai kaksi hyväkäytöksistä sopeutujaa, joista ei syntynyt juoruttavaa, vaikka kovasti olimme sellaista heistäkin löytää. Systeemin edustajina meidän olisi pitänyt olla kuuliaisista jäsenistä kiitollisia, ja silti zoomailin heidän videoitaan melkeinpä nenänpielen mustapäihin asti etsiessäni merkkiä edes pienestä säröstä. Kaikki tiesivät jo että heitä tallennetaan, mutta kun esillä oli tavallinen jalustamikrofoni he eivät nähneet sormusta pienempiä mikrofoneja pöytien alla ja kattokruunuissa. Ja kun salissa seisoi suuri jalustakamera tai kaksi kameraa, he olivat sokeita pikkukameroille paneeliseinien nurkissa.” 

Tämä romaani on Tommi Liimatan kahdeksas romaani Saaret kuin sisaret. Nyt ei liikuta Lapissa vaan romaani sijoittuu entiselle jääesiripulle eli Yhdysvaltain ja Venäjän rajalle Beringinsalmeen. Siellä on kaksi saarta, josta toinen kuuluu Yhdysvalloille ja toinen Venäjälle. Niiden välissä kulkee valtioiden rajojen lisäksi kansainvälinen päivämääräraja, joten vierekkäisillä saarilla on meneillään eri vuorokausi. Ollaan koko ajan Yhdysvaltojen puolella. Tällä saarella pidetään hengellistä retriittiä, melkein eristäytynyttä kulttia, jonne tulee raharikkaita yhdysvaltalaisia terapoimaan itseään ja etsimään itseään.

Tommi Liimatan romaani on melkoinen hybridi, siinä on dekkarimaisuutta, kantaa ottavaa havainnointia maailmasta ja self-help -kirjallisuuden viisauksia. Nämä viisaudet ovat saaren päähenkilön Höyhenen, joka on hierarkiassa ylimmäisenä, viisauksia. Minä-kertojana toimii Kuvaaja, joka lukunäytteessä kuvaili retriittiin tulijoita. Hänet on syrjäytetty luottamuksen sisäpiiristä, joten hän on herkullinen hahmo, koska hän pääsee katsomaan molempia puolia niin retriitin järjestäjien ykköspiiriä kuin myös havainnoimaan osallistujia. Kirjassa yksi kuolee ja toinen katoaa, kirjan aika sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen. Tässä on mukana pikkuisen dystopian piirteitä, eli vedet ovat nousseet, maailmanjärjestys on muuttunut. Tämä on hyvin mysteeriromaani: kuka on murhaaja, mitä tapahtuu ja onko toinen saari olemassa.

Helena: Minulla on esittelyssä Helena Wariksen romaani Nuorgamin vettä. Kirjailija on etelästä, mutta kirja alkaa Nuorgamista, Suomen ja Euroopan pohjoisimmasta kylästä. Kirjassa on päähenkilönä 30-vuotias nuorimies Mikke Korhonen, joka on siellä lomailemassa ja kuluttumassa aikaa. Hänellä on loppunut seurustelu pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa ja töitäkään ei ole näköpiirissä, joten hänellä on runsaasti aikaa. Nuorgamissa Mikke saa pähkähullun idean: hän lyö satasesta vetoa ystävänsä Jeren kanssa, että saa kannettua ämpärillisen vettä Nuorgamista Helsinkiin asti. Tässä on juonen jujuna se, että eihän Mikke aio itse sitä ämpäriä kantaa vaan ideana on pyytää tähän tehtävään kaikkia mahdollisia ohikulkijoita, joiden pitäisi vielä maksaa tästä tehtävästä. Maksuna voi olla rahaa, palvelua tai ihan mitä vaan kantaja mahtaa keksiä. Onko tämä mahdoton tehtävä? Ainakin lukijana sitä alussa epäilee, että mahtaako Mikke kovin kauas selvitä. Entä jos ämpäri kaatuu, tai menee rikki, löytyykö kantajia riittävästi tähän hulluun tehtävään? Mikke törmää matkalla monenlaisiin kirjaviin elämänkohtaloihin ja tutustuu uusiiin ihmisiin, joutuu siinä sivussa pariin kiperäänkin tilanteeseen. Pikku hiljaa tästä Nuorgamin vedestä kasvaa varsinainen some-ilmiö ja Mikestä tulee julkkis. Helena Wariksen kirja on varsinainen veijariromaani, mutta samalla myös nuoren miehen kasvuromaani.

Sari: Minä aloitin lukemaan sitä juuri bussimatkalla tänne Rovaniemelle, vaikuttaa mainiolta kirjalta.

Seija: Johanna Laitilan esikoisromaani Lilium Regale sijoittuu Tornionlaaksoon toisen maailmansodan ja sen jälkeiseen aikaan. Päähenkilö on Else, jolla on tärkeitä naisia: perheen koossa pitävä mummo, mieleltään horjuva äiti ja pohjoisruotsalainen Inga ja myöhemmin kirjakauppias Irina. Kirja alkaa Elsen tyttären Elisan kuvauksella äitinsä hoitamisesta. Else on tässä vaiheessa ilmeisesti jo aika lailla muistamaton, hyvin hoidettava, pestävä ja syötettävä. Elisa ei oikein tiedä mitään äidin elämästä. Elsa on joutunut evakkoon toisen maailmansodan loppuvaiheessa, tuhotun Lapin jaloista. Hänen lähtökohtansa on aika vaatimaton, kun voi kuvitella pohjois-lappilaisen kylän elämän. Sitten hän menee kuitenkin tällaiseen kulttuuriperheeseen, jossa hän saa saman ikäisen tyttären Ingan kaverikseen ja rakastetukseen. Tällaisen nuoren heräävän rakkauden kuvauksessa on mukana Edith Södergranin runo, joka on perheen isän kirjastosta peräisin – se kulkee tässä kirjassa läpi tekstin. Evakosta palatessa rakkaus katkeaa todella julmasti. Evakosta paluu on aivan unenomaista tällaisessa tilanteessa, jossa kaikki on poikki. Kodista on paljon säilynyt, sillä saksalaiset eivät ole sitä polttaneet. Mutta isä on kuollut ja sodasta palannut sukulaismies on hyvin väkivaltainen, oikea painajainen Elsen elämässä. Kuitenkin Else pääsee tässä kylässä apteekkarin rouvan, venäläissyntyisen kirjakauppaa pitävän Irinan piiaksi. Hänellä on mahdollisuus saada paljon lukemista kirjakaupan kautta. Hän päätyy myös Irinan rakastetuksi. Onnea kestää hetken, sillä Irina palaa perhekuvioihinsa, Elsen äidin elämä päättyy ja Else joutuu muuttamaan Etelä-Ruotsiin Eskilstunaan. Luonto on vahvasti läsnä koko romaanin ajan. Myyttinen valkoinen hirvi näyttäytyy niin isälle kuin tyttärelle kirjan alussa ja tarinan lomassa – mikä sitten onkaan tämä hirvi, sitä voi miettiä. Kieli on todella keskeinen osa kirjaa: tässä on Elsen ja Ingan yhteinen kieli, perheen puhuma kieli, meän kieli, runon kieli, rakkauden kieli. Kieli on todella aistivoimaista, kielikuvia sisältävää, joka sana ja lause on täynnä merkityksiä. Tästä esimerkkinä:

“Näinä äärettöminä kesäpäivinä lihava aurinko tirisi taivaalla eikä laskenut kuukausiin. Se retosteli aamuyöstä sen iltaan saakka, kuumotti ja kieriskeli iholla.”

Tiina: Minun listalla on vielä yksi kirja. Nyt tehdäänkin sillä tavalla, että luen tästä pätkän ja katsotaan kuka keksii mikä kirja tämä on.

“Miksei lappilaisilla ole osoitteita? Janatuinen kysyi. Asiat muuttuu, yhtenä päivänä tullee raitajalaka, tempasee pirtin yläilimoihin ja siirtää kolomesattaa metriä. Sitten osote ei ole ennää sama. Taikoja tapahtuu.”

Seija: Pienen hauen metsästys!

Tiina: No niin, Seijapa keksi heti. Eli tämä kirja on Juhani Karilan uusin Pienen hauen pyydystys, romaani Itä-Lapista. Elina Isojaako on sielta kotoisin, hän asuu jossakin Etelä-Suomessa ja tulee kotikonnuilleen selvittämään asioita. Hänen pitää tavata hauki. Romaani sijoittuu sellaiseen aikaan, että Lappiin tullessa pitää pysähtyä rajalla ja käydä läpi rajamuodollisuudet. Taitaa siellä olla vähän varoituksiakin, että kannattaako sitä rajaa ylittää. Tämä romaani on oikea tulitus ja tykitys, mielikuvituksen riemujuhla. Siellä on olentoja peijooneista lähestulkoon lumimieheen saakka. Karila punoo hyvin taitavasti kaiken sen mielikuvituksen rikkauden tähän arkipäivään. Kirjassa sukelletaan myös syviin vesiin, tunteisiin, asioihin jotka ovat piilossa, jotka on unohdettu, jotka odottavat sitä, että ne käydään läpi. (aika 39:18 taustamusiikki alkaa himmeästi kuulumaan..) Hyvin riemukas ja koskettava kirja Karilalta. Suosittelen lämpimästi.

Tiina: Nämä olivat maistiaisia Lappi-kirjoista, joita halusimme esitellä teille (…musiikki päättyy aika 39:37). Näitä kirjoja, jotka tavoittelevat tätä palkintoa, ilmestyy kahden vuoden aikana aikamoinen määrä, semmoinen plus / miinus 150 kappaletta. Me tietysti toivomme, että te kiiruhdatte kirjastoon tai kirjakauppaan, ja hankitte itsellenne mielenkiintoista luettavaa.

Sari: Muistakaa myös e-kirjat ja -äänikirjat. Viihtykää kirjallisuuden parissa.

(Aika 40:12 Riekko kätkättää, musiikki soi, pikku linnut laulavat, musiikki vaimenee. Loppu, kokonaiskesto 40:33)